Hurahda kevääseen – ja Kevätseurantaan!

Yksi lempihetkistäni keväässä on se, kun vaahtera puhkeaa kukkaan.

Oi kevät! Kevät on mielestäni yksi parhaista vuodenajoista. Muissakin vuodenajoissa on toki omat viehätyksensä, mutta keväässä on sitä jotakin. Keväisin luonto muuttuu niin nopeaa tahtia, että välillä tekisi mieli painaa jarrua. Se kai tekee keväästä niin maagisen, kun maisema muuttuu päivä päivältä erilaiseksi.

Oivallinen tapa nauttia keväisen luonnon muutoksista, on osallistua vaikkapa Luonto-Liiton Kevätseurantaan. Eri lajihavaintoja kertyy pieneltäkin alueelta helposti useita, joten kevättä voi seurata esim. oman kodin tuntumassa. Kun keväitä on seurannut jo useampia, odottelee etenkin niitä itselleen tärkeitä hetkiä. Milloin saapuvat ensimmäiset västäräkit pihapiiriin? Milloinkohan mustikan kukinta alkaa läheisessä metsässä? Joko vaahtera pian taas kukkii?

Västäräkki on minulle yksi odotetuimmista kevääntuojista. Viime keväänä ensimmäinen västäräkki tuli vastaan huhtikuun alussa.

Alkukeväässä on mielestäni aina jotain mukavan odottavaista. Kun kevät ei ole vielä aivan täysillä alkanut, ehtii rauhassa tunnustella tulevaa muutosta. On ihanaa kuulostella iltaisin, mitä lintuja alueelle on muuttanut, ja yllättyä aina yhtä iloisesti, kun uusia lajeja on saapunut täydentämään keväistä äänimaailmaa. Myös ensimmäisiä värin pilkahduksia alkaa väkisinkin hakea katseellaan maan tasalta.

Ensimmäisten kukkivien kasvien ilmestymistä sai viime vuonna odotella hieman tavanomaista pidempään. Lopulta, huhtikuun puolenvälin paikkeilla, löytyi viimein ensimmäinen sinivuokko. Maa oli vielä kohmeinen, mutta sieltä se päättäväisesti työntyi kohti auringonvaloa. Tästä ei kauaa kestänytkään, kun muut kukkijat seurasivat perästä. Kuun loppupuolella olivat valkovuokot jo vallanneet metsien pohjat, värittäen maan valkoiseen kukkahuntuun.

Viime keväänä panin merkille erityisesti punarintojen saapumisen huhtikuussa. Tuntui siltä, kuin ne olisivat saapuneet yhdessä sysäyksessä ja aloittaneet kaikki oman kevätkonserttinsa samaan aikaan.
Sinivuokon kukinta on yksi alkukevään mieluisimmista löydöistä.

Kun kevät alkaa toden teolla, alkaa luonnossakin tapahtua muutoksia nopeasti. Kun tämä hetki koittaa, toivoisi aina, että voisi hidastaa ajan kulkua edes hieman. Viime keväänä toukokuu lähti käyntiin lämpimästi, ja samalla luonto heräsi henkiin. Jos huhtikuun lopulla vielä löysin pajunkissoja merenrannalta, oli toukokuun alussa pajujen kukinnoissa jo kova tohina päällä, kun kimalaiset tankkasivat itsensä täyteen kukinnoista. Myös koivujen hiirenkorvat työntyivät toukokuun alussa kiireesti esiin, ja parissa päivässä lehdet olivat ehtineet parisenttisiksi. Tätä nopeaa muutosta ei voi muuta kuin aina vain ihmetellä. Joka vuosi se tuntuu tapahtuvan kuin varkain. Vihreys valtaa maiseman, ja kauniit sävyt vasten sinistä taivasta tuntuvat sokaisevilta .

Kimalaisten pörräilyä pajunkukissa jää väkisinkin seuraamaan.

Kevätseurannassa koukuttavaa on se, että havainnoitavaa riittää aina kesän korvalle asti. Loppukeväässä pidän erityisesti siitä, kun luonto alkaa näyttää merkkejä tulevasta kesästä. Mielikin alkaa silloin väkisin viedä kohti kesää: merenrannan lämmintä tuulahdusta ja ensimmäisiä jäätelöhetkiä. Viime vuonna toukokuu toi kesän mukanaan etuajassa. Helteet tekivät tehtävänsä, ja niin kuun puolessa välissä kukkivat käenkaali, tuomi, mustikka ja kielo samaan aikaan. Tervapääskytkin liitelivät toukokuun puolen välin jälkeen kesäisellä taivaalla. Hitaasti alkanut kevät oli ottanut varsinaisen loppurynnistyksen.

Tuomi on kesäntuojia parhaimmillaan.
Mustikan kukinta saa ajatukset jo kohti kesää ja omia mustikkapaikkoja. Millainenhan sato tänä vuonna saadaan?

Kevään seuraaminen vie helposti mennessään! Tähän kun kerran ryhtyy, seuraa väkisinkin aina ulkona liikkuessaan luonnossa tapahtuvia muutoksia. Keväisellä luonnolla on paljon tarjottavaa, täytyy vain pitää aistit hereillä. Ja jokainen keväthän on erilainen, joten koskaan ei voi tietää, miten lajit lopulta rynnistävät nähtäväksemme.

Hurahda siis rohkeasti kevääseen – ja Kevätseurantaan!

Teksti ja kuvat: Emilia Hämäläinen