Istuin kivellä, seisoin metsässä

Lähtöpaikka
Lähdimme liikkeelle Herttoniemen liikuntapuiston parkkipaikalta.

Oli aurinkoinen alkukevään päivä, kun lähdin huhtikuisena lauantaina Helsingin kaupungin järjestämälle opastetulle luontoretkelle Vanhankaupunginlahdelle. Retken teemaksi oli määritelty Mölylän sammakot, harmaahaikarat ja Vanhankaupunginlahden muu keväthuuma. Lähtöpaikka puolestaan oli Herttoniemi, tarkemmin sanottuna Herttoniemen liikuntapuiston pysäköintipaikka. Hypättyäni rautatieasemalla metroon, eväät ja termospullo laukussa, nousinkin muutamia minuutteja myöhemmin ylös Siilitien pysäkiltä, ja olin kävelemässä kohti kokoontumispaikkaamme.

Sen sijaan, että läsnä olisi ollut jokunen sammakkoharrastaja, oli parkkipaikalle kerääntynyt yllätyksekseni noin viisikymmenhenkinen retkiporukka: nuoria, vanhoja, lapsiperheitä, koiranulkoiluttajia.. On kyllä pakko myöntää, etten ole koskaan varsinaisesti ollut opastettujen retkien suuri ystävä. Kyse on todennäköisesti myös henkilökohtaisesta vinoutumasta, mutta ongelmana opastetuissa retkissä on monesti se, että mukana on liikaa ihmisiä ja liian vähän aikaa. Vaikka kaikenlaista mielenkiintoista nähtäisiinkin ja uutta opittaisiinkin, niin silti tuntuu, että jotain olennaista luonnosta jää uupumaan.

maisema
Katselimme kaupunkia.

Lähdin kuitenkin kulkemaan joukon hännillä retkemme ensimmäiselle etapille, lähistöllä sijaitseville komeille kallioille, joilta avautuikin hieno näköala lahdelle ja kantakaupunkiin. Hetken maisemia ihailtuamme aloimme kavuta rinnettä alas kohti päivän ensimmäistä varsinaista kohdetta, sammakkolampea. Matkalla saattoi havaita kevään todellakin alkaneen: Aurinko lämmitti, valkovuokot kukkivat, punarinnat ja peipot lauloivat. Jostain lähistöltä kuului palokärjen rummutusta. Puut ja pensaat alkoivat hiljalleen vihertää. Katsellessani joukkoamme tuntui jotenkin hassulta, että vielä hetki sitten emme olleet tienneet toistemme olemassaolosta mitään, ja nyt olimme kaikki yhdessä rivissä menossa katsomaan sammakoiden kutupuuhia.

Viherrys
Kevään ihme.

Muutaman minuutin kävelyn jälkeen olimmekin saapuneet lammelle ja saimme ihailtavaksemme veden pinnalla kelluvan kutuhyytelön. Sammakoita ei tosin näkynyt eikä kuulunut. Joku väitti kuitenkin nähneensä sammakon silmän vedenpinnassa.

Kutu
Ovatko sanat `kutoa` ja `kutea` sukua toisilleen? Voisinpa vaikka lyödä vetoa, että ovat.

Lammelta matkamme jatkui polkua pitkin Vanhankaupunginlahden rantaan, Mölylän kallioille. Kallioilta saattoi nähdä vastapäisen saaren puiden latvoissa olevat harmaahaikaroiden pesät. Välillä jokunen haikarakin lähti lentoon tai levitteli siipiään.

Mölylä
Mölylän kallioilla.

Retken aikataulussa pysyäksemme oli hetken kallioilla seisoskelun jälkeen taas aika lähteä liikkeelle. Jokin näissä kallioissa kuitenkin pidätteli minua: oliko se maisema, auringonpaiste vai jokin muu, itselleni vielä tiedostamaton tekijä, mutta joka tapauksessa tunsin tarvetta hetkeksi istahtaa kivelle. Ryhmämme jatkoi matkaa, minä istuin kivellä. Viimeisenkin puheensorinan kaikottua vallinneessa hiljaisuudessa jäin yksin katselemaan veden kimallusta, kaislojen huojuntaa, kiven harmautta.

Kaadoin termospullosta kahvia, söin munkin, tunnustelin auringon lämmittämää kiveä. Jostain etäältä kuului kevään ensimmäisen tiiran huuto. Miten kesäiseltä ääni kuulostikaan! Vieressäni olevassa pensaassa lauloi sinitiainen. Nokikana teki pieniä sukelluksia lähellä rantaa. Yksinäinen kimalainen lenteli jostain. Minä istuin kivellä, hiljaisuudessa, risti-istunnassa kahvia hörppäillen, ja tarkkailin kaikkea ympärilläni. Mihinkään ei tarvinnut lähteä, mitään erikoista ei tarvinnut nähdä. Tunnelma kiteytyi runoksi tai aforismiksi:

Kaikki on kaunista, hiljaisuutta vasten.

 

Abstrakti
Absraktia taidetta.

Lahdelta puhalteleva viileänpuoleinen tuulenvire muistutteli kuitenkin, että on vasta huhtikuu, joten myös minun oli lopulta lähdettävä jaloittelemaan. Etenin ensin loikkien rantakivillä, talsin sitten hiljalleen pitkin metsätietä, lopulta harhauduin arvoituksellisille poluille. En tiennyt mihin olin matkalla, annoin polun johdattaa minua, ja äkkiä huomasin seisovani yksin metsän keskellä laulurastasta kuunnellen, kädessäni käpy.

Katselin suuria kuusia ympärilläni ja minusta tuntui, että puut kutsuivat koskemaan itseään: puut haluavat tulla kosketetuiksi, eivät kaadetuiksi.  Tunnustellessani puuta mietin, että muinainen ihminen harkitsi varmasti tarkkaan ennen kuin kaatoi puun. Jo pelkästään vanhan puun olemuksessa näytti olevan syvää elämänviisautta, ja vielä luonnollisesti kaatuneessakin puussa oli eräänlaista arvokkuutta. Jätin viimein kuusikon elämään omaa verkkaisen salaperäistä elämäänsä ja palasin avarammille kulttuurimaisemille.

Rungot
Polku.

Kotimatkalla  halusin hieman analysoida keväisen retkeni kokemuksia. Olin lähtenyt opastetulle retkelle ja päädyin seisomaan yksin metsässä. Retkessämme ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta jotain olennaista oli silti tuntunut puuttuvan; jotain joka sai minut jättäytymään joukosta ja istahtamaan kallioille. Tajusin nyt, että sitä, mitä ryhmämme mukana kulkiessani olin jäänyt kaipaamaan, voisi nimittää vaikkapa läheisyydeksi.

Läheisyys vaatii hiljentymistä, keskittymistä, maailman hienovaraista tunnustelua kaikilla aisteilla. Se katoaa aikatauluihin, puheeseen, informaatioon. Läheisyys voi kuitenkin merkitä myös eräänlaista empaattista osallistumista: istuin kallioilla kuin kivi, seisoin metsässä kuin puu, liikuin poluilla kuin jokin metsän eläin, vaistonvaraisesti. En ollut varsinaisesti menossa mihinkään, läsnäolollani ei ollut mitään erityistä  tarkoitusta, minä vain olin metsässä, puiden kanssa. En ollut enää pelkkä ulkopuolinen tarkkailija, vaan itsekin osa metsää.

Olin silti kiitollinen myös opastetusta retkestämme, sillä ilman sitä en olisi nähnyt sammakkolampea, enkä harmaahaikaroiden pesiä. Ja ennen kaikkea en olisi ylipäätään lähtenyt retkelle. Kiitinkin mielessäni Helsingin kaupunkia hienosta retkestä ja lausuin kiitokset myös ryhmämme jäsenille, joita en ehkä enää tulisi tapaamaan, mutta joiden kanssa olin hetken aikaa keväisenä päivänä suurella mielenkiinnolla tutkinut sammakonkutua.

Teksti ja kuvat: Sami Halmesmäki