Jotain vihreää

Polku
Retkikohde oli pieni metsikkö koulun lähellä. Kuva: Joonas Lehtola

Lähdimme maaliskuun loppupuolella kevätseurantaretkelle Espoon Aarnivalkean alakoulun ekaluokkalaisten kanssa, ja tarkoitus oli samalla tutustua lapsille tarkoitettuun kevätseurantalomakkeeseen, Kevättuuleen. Retkipäivän aamuna eivät odotukset kuitenkaan olleet korkealla, sillä lämpötila oli pari kolme astetta, eikä ulkona juuri kevään merkkejä näkynyt. Hieman epävarmoina retken onnistumisesta astuimmekin bussiin numero 103.

Ajatuksena oli, että ennen retkelle lähtöä kertoisimme ensin hieman Kevättuulesta. Viritellessämme PowerPoint-esitystämme ja jutellessamme opettajien kanssa, alkoivat lapset hiljalleen saapua luokkaan. Opettajat kertoivat lasten olevan hyvin innoissaan kevätseurannasta ja mielellään myös jakavan meille keväthavaintojaan. Kun kaikki olivat istuneet paikoilleen ja toivottaneet opettajalle hyvää huomenta, aloimmekin kysellä oppilailta, mitä kaikkea he jo tänä keväänä olivat nähneet.

Opettajat eivät olleet liioitelleet lasten kevätseurantainnostuksen suhteen. Kaikki halusivat kertoa omista keväthavainnoistaan. Yksi oli nähnyt joutsenen, toinen leskenlehden, joku oli nähnyt jotain vihreää. Päästyämme kevätseurantalajien esittelyyn olimmekin yllättyneitä siitä, miten hyvin lapset lajeja tunnistivat. Kuinka moni aikuinenkaan tunnistaa vaikkapa töyhtöhyypän tai rentukan? Ja vaikkei kaikkea tiedettykään, esittivät monet kuitenkin rohkeasti omia teorioitaan. Esimerkiksi nokkosperhosen arveltiin saaneen nimensä siitä, että sen siivet muistuttavat nokkosen lehtiä. Kyllähän ne vähän muistuttavatkin.

Kaikki odottivat kuitenkin itse pääasiaa eli retkeä, joten emme halunneet turhaan pitkittää päivän teoreettista osuutta. Välitunnin jälkeen oli kevätseurantalomakkeet ja eväät pakattu reppuihin, ja niin lähdettiin parijonossa kävelemään kohti retkipaikkaa, koulun lähistöllä sijaitsevaa pientä metsikköä. Kuten olimme ounastelleetkin, ei metsässä juuri kevätseurantalajeja näkynyt. Siitä ei kuitenkaan vielä tarvinnut huolehtia, sillä päivä oli jo niin pitkällä, että ensin päätettiin syödä eväät. Jokainen etsikin kiven päältä tai puun juurelta itselleen sopivan istumapaikan, ja pian oli sämpylät ja mehut poimittu koululta saaduista eväspusseista.

Kevätretki
Evästauolla. Kuva: Joonas Lehtola

Vaikka ilma oli viileä, ei eväiden syömisessä kiirehditty. Jo pelkästään puun rungolla istuminen ja sämpylän syöminen tuntuivat pieneltä seikkailulta. Vähitellen kuitenkin metsikkö veti puoleensa. Oli oikeastaan aika hassua, että vaikka juuri hetki sitten olimme luokassa tiiviisti käsitelleet kevätseurantaa, ei kukaan lapsista näyttänyt enää edes muistavan koko asiaa. Huoli kevätseurantalajien puuttumisesta osoittautui turhaksi, sillä tuo pieni metsikkö sellaisenaan tarjosi aivan riittävästi mielenkiintoista tutkittavaa. Joku oli löytänyt erikoisen siemenen. Toiset kiipeilivät kalliolla – opettajan valvovan silmän alla. Hämmästelin mielessäni, miten vähistä elementeistä lapset osaavatkaan tehdä jännittävän retken. Jotain hyvin opettavaista oli siinä, että he eivät keskittyneet siihen, mitä metsikössä ei ollut, vaan tutkivat sitä, mitä siellä oli.

Päivän viileys sai hetken vapaamuotoisen tutkiskelun jälkeen meidät kuitenkin jo kaipaamaan lämpöä, joten oli aika siirtyä retken kohokohtaan, aurinkohippaan! Aurinkohipassa ideana oli, että lapset esittävät pikkulintuja, jotka yrittävät välttää kosketusta paikoilleen jähmettävään pakkaseen eli hippaan. Osa lapsista esitti kuitenkin aurinkoja, jotka voivat sulattaa paikoilleen jäätyneet pikkulinnut halaamalla näitä. Leikki osoittautui supersuosituksi, ja pian metsikkö olikin täynnä ympäriinsä juoksentelevia pikkulintuja, pakkasia ja aurinkoja.

Myös toinen leikki oli hauska, sillä siinä kaikille jaettiin kuva jostain kevätseurantalajista, jota oli tarkoitus esittää kertomatta muille, mistä lajista on kyse. Jokaisen piti sitten näin löytää omat lajitoverinsa, ja kohta metsä vilisikin loikkivia sammakoita ja lepattelevia perhosia. Leikkien jälkeen opettajat jakoivat lapsille vielä pienet suurennuslasit, luupit, joiden avulla oli mahdollista perehtyä kaikenlaisiin metsikön yksityiskohtiin. Tieteellisellä vakavuudella pienissä ryhmissä tutkittiinkin sitten rauhassa puun kaarnaa tai sammaleen pintaa.

Sammal
Metsikössä oli myös kiinnostavia rakennelmia. Kuva: Joonas Lehtola

Viimein oli kuitenkin myös luupit kerättävä talteen ja lähdettävä paluumatkalle takaisin kouluun. Luokassa käydessämme vielä läpi retken tunnelmia osoittautui, että retki oli kaikkien mielestä ollut kiva ja kivointa oli ollut leikkiminen ja tutkiminen. Itselleni oli jotenkin hienoa huomata, miten kiinnostuneita lapset olivat olleet luonnosta, eikä kukaan metsässä ollut kaivannut älypuhelinta tai läppäriä. Metsä on lopultakin se alkuperäinen seikkailu, jonka rinnalla nykyteknologian saavutukset käyttökelpoisuudestaan huolimatta kalpenevat. Mekin lähdimme kotimatkalle seikkailua rikkaampina.

Teksti: Sami Halmesmäki